Kontula illansuussa 8.5.2007.

Toimittajille suunnattu kysely lähiöihin liitetyistä käsityksistä kertoo, miten vahvoja joskus luodut mielikuvat ovat. Itä-Helsingin lähiöitä leimaavat kielteiset käsitykset ovat peräisin 1960-luvun lopulta ja 1970-luvun alusta. Silloin etsittiin syitä yhteiskunnallisen murroksen aiheuttamiin sopeutumisongelmiin – ja syyksi löydettiin lähiörakentaminen ja -asuminen.

Totta kai lähiöistä löytyi myös ongelmia. Kaikki huono tuntui kuitenkin tiedotusvälineissä keskittyvän lähiöihin. Sen alle jäi esimerkiksi Kontulassa tehty aktiivinen työ oman elämänlaadun kohentamiseksi – vaikkapa kahden ison urheiluseuran, Konnun ja Kunnon toiminta. Jutunaiheeksi ei riittänyt myöskään lähiöasukkaiden talkoohenki.

Oman lisänsä kielteisiin mielikuviin toi 1990-luvun talouslama. Ajankohtainen kakkonen pääsi herkuttelemaan, kun pula-Aho joutui kuuntelemaan suodattamatonta kansalaismielipidettä Kontulan ostarilla. Samaan aikaan Itä-Helsinki sai uusia ja yllättäviä asukkaita itänaapurista ja Itä-Afrikasta. Sekaan vaahdotettiin vielä oluen anniskelun ja vähittäismyynnin vapauttaminen.

Tuntuu siltä, että tiedotusvälineissä on suorastaan odotettu, että idässä repeäisi. Tony Halme lunasti osittain toiveet, mutta hänen uransa jäi tähdenlennoksi.

Vanhat mielikuvat tulevat esiin huvittavallakin tavalla. Esimerkiksi nuorisojengeistä puhuminen on Kontulan osalta tänä päivänä aika tavalla liioiteltua. Pikemminkin on puhuttava rollaattorijengeistä – Kontulan asujaimisto on ikärakenteeltaan Helsingin vanhinta.

Toimittajien ja Kontulan asukkaiden käsitykset lähiöstä asuinpaikkana näyttävät poikkeavan melkoisesti toisistaan. Sitkeästi elää esimerkiksi tuo betonilähiön käsite. Siinä mielessä esimerkiksi toimittajakyselyn avovastauksissa ehdotettu kiertokävely mihin tahansa lähiöön olisi paikallaan – ja ylipäätään juttumatkoilla jalkautuminen pääväyliltä ja ostareilta.

Todelliset betonilähiöt rakennettiin itse asiassa 1970-luvun puolella, jolloin talot rakennettiin tiiviimpään ja ulkonäkö puristettiin yhteen muottiin. Näyttää myös siltä, että lähiöt mielletään yhdeksi massaksi, vaikka jo yhden ison lähiön sisällä on hyvin erilaisia alueita.

Kyselyn tulokset osoittavat, että lähiömielikuvaan vaikuttavat voimakkaasti julkiset tilat. Tämänkin takia esimerkiksi Kontulan keskuksen kehittäminen on ensiarvoisen tärkeää.

Lähiöihin liitetty turvattomuus on henkilökohtainen ja itsessään aito tunne, mutta kyllä tiedotusvälineillä ja rikosuutisten yksityiskohtaisella revittelyllä on osuutensa asiaan. Maailmasta tehdään pahempi kuin se on.

Näyttää siltä, että Kontulan julkinen kuva on monipuolistunut ja sama koskenee myös muita lähiöitä. Hyvä näin. Ei viestintä sinänsä riitä ratkaisemaan ongelmia, mutta vielä vähemmän uusien mahdollisuuksien etsinnässä auttaa mustamaalaus.

Miten sitten hyvällä alulla olevaa, moniulotteisempaa lähiöistä kertovaa viestintää voidaan saada vielä korkeampitasoisemmaksi? Kyse on, ei enemmästä, eikä vähemmästä kuin hyvän journalismin vaatimusten täyttämisestä. Toimittajien on etsittävä uusia näkökulmia ja tehtävä taustatyötä. Kuvaajien on haettava tuoreita kuvakulmia.

Esimerkistä käy Suomen Kuvalehden vaalienalusjuttu Kontulasta. Petri Pöntinen teki paljon taustatyötä ja haastatteli useita ihmisiä. Juttu on kriittinen, mutta monisäikeinen. Kaikki kontulalaisia se ei miellyttänyt, mutta ajatuksia se taatusti herätti, kuten hyvän journalismin kuuluukin.

Tulevaisuudessa Kontulan luonne muuttuu useista syistä. Väki vaihtuu paljon jo luonnollisimman poistuman kautta. Juuriltaan muiden kuin kantasuomalaisten osuus kasvaa. Parhaimmillaan Kontulasta voi kasvaa aidosti monikulttuurinen lähiö, jossa suomalaisuus yhdistyy luontevasti uusiin vaikutteisiin. Tämän kehitys tarjoaa toivottavasti tulevaisuudessa jutunaiheita.

Jouko Kokkonen

(Kolumni on lyhennelmä toimittajakyselyn tiedotustilaisuudessa 8.5.2007 esitetystä kommenttipuheenvuorosta.)