MITEN NÄIN KÄVI?

Sinä äiti ja isä Kontulassa, jolla on murrosikäisiä lapsia, oletko iltaisin käynyt ostoskeskuksessa katselemassa heidän touhujaan. olet ehkä nähnyt ja kohauttanut olkapäitäsi.

Puhuessani juuri näistä nuorista en tarkoita sitä, että kaikki sanotussa paikassa liikuskelevat olisivat turmeltuneita, pikemminkin päinvastoin. Mutta on niitä, jotka ovat sortuneet ja joista sen myös näkee.

Kun tulimme vanhemmiksi, joko vahingossa tai harkiten, niin eikö juuri meidän lapsemme ollut suloisin, rakkain ja kallein olento. Toivoimme voivamme antaa sille kaiken. Miten nämä nuoret, joista puhuin ja jotka myös varmaan ovat olleet maailman suloisimpia vauvoja, ovat siitä huolimatta valinnet tämän osan.

Mikään ei heille ole enää vierasta alkoholissa, huumeissa tai liian varhaisissa sukupuolisuhteissa. Kurkkuani kuristaa tavattuani 13-vuotiaan tytön, jonka puheet ja katse olivat kokeneen prostituoidun. Elämän pitäisi vasta alkaa, mutta sitä se ei tee. Se ei ole hänen kohdallaan myöskään takanapäin, se on mennyt ohitse. Onko meillä sydäntä menettää ainuttakaan nuorta?

En usko, että useimmat nuoret vaatisivat vanhemmiltaan kuuta taivaalta. Luulen, että he tyytyisivät paljon vähempään. Elintason perässä juostessamme unohdamme helposti asioiden tärkeysjärjestyksen.

Tahdomme antaa heille rahaa ja vaatteita. Aikaa ja kärsivällisyyttä meiltä ei enää heille riitäkään. Ajamme heidät mahdollisesti ulos sotkemasta ja huutamasta, mutta tiedämmekö, mitä he silloin tekevät.

Vaikka murrosikäinen nuori on hankala ja vastaanpaneva, hän pohjimmaltaan kuitenkin kaipaa rajoja ja tietoisuutta siitä, että hänen tulemisistaan ja menemisistään pidetään huolta.

Pääsevätkö he kutomaan valheverkkoja meidän mukavuudenhalumme auttamina ja tajuammeko kaiken vasta sitten, kun on liian myöhäistä? Mikä sitten on peruuttamattomasti liian myöhäistä, olen miettinyt lakkaamatta tavattuani tytön, josta kerroin. Voiko häntä enää auttaa ihmiseksi?

Miten voisimme auttaa nuoriamme, ei ainoastaan omiamme, vaan kaikkia, jotka tiellemme eksyvät? Onko meillä tilaa paitsi kodissamme, talomme kerhohuoneessa ja pihalla myös sydämissämme.

Usein on mielessäni myös ne vanhemmat, useimmiten äidit, jotka yksin suurissa vaikeuksissa kamppaille joutuvat huoltamaan lapsensa. Usein heidän kohdallaan saattaa vastuu nuorista käydä ylivoimaiseksi. Olemmeko heidän tukenaan vai suljemmeko silmämme.

Vasta sittenkö tajuamme ongelman ja vastuumme, kun oma nuoremme hairahtuu ja kysymme: miten näin kävi?

Annoimmeko heidän valita?

Harmaahattuinen