MUUTTOPÄIVÄ - SUURI PÄIVÄ
|
Kontulan kerrostalojen ensimmäiset asukkaat pääsivät muuttamaan marraskuussa 1964 Naapurintie 6:een. Sen pihalla nähtiin ensimmäisen kerran seuraavina vuosina usein toistunut näky. Talon edusta täyttyi muuttotavaroita kuljettaneista autoista.
|
Vilskettä riitti, vaikka muuttoa oli koetettu jakaa eri päiville. Tavarat oli kannettava portaita pitkin. Hissit oli yleensä kytketty pois käytöstä muuttopäivinä. Kerrostalo-Kontulan ensimmäiset asukkaat pääsivät muutenkin kokeilemaan hissejä vasta kolmen kuukauden kuluttua muutosta: käyttöönottoa viivytti hissiasentajien sitkeä lakko.
|
Syksyllä 1965 Keinutielle muuttaneilla Hytösillä oli käytössään kuorma-auto, joka haki tavarat Toiselta linjalta. Isä kiipesi lavalle, äiti ja Raimo pääsivät sisälle ohjaamoon kyytiin.
|
”Keinutiellä oli muitakin muuttajia, mutta pääsimme autolla aivan rappukäytävän viereen. Onneksi meillä ei ollut yksiössä paljon huonekaluja, sillä hissi oli muuttopäivänä, lokakuun 15:nä, suljettu ja tavarat piti kantaa seitsemänteen kerrokseen. Mieleeni on jäänyt, kuinka yritin vielä illalla lukea keittiön työtason luona seuraavan päivän suomen kielioppikokeeseen, koska se oli ainoa paikka kylpyhuoneen lisäksi, missä oli valot.”
|
"Uusi asunto kuin taivas"
|
Perkiönmäen perhe muutti Kaarikuja 4:ään Vantaalta. Entinen kahden huoneen ja keittiön asunto oli ollut kohtalaisen tilava, 54 neliömetriä. Sen suurin vika oli kylpyhuoneen puute. Kirsti ja Rainer Perkiönmäen säästökohteena oli aluksi Länsimäen korkeimmalle kalliolle rakennettavaksi suunniteltu talo. Rakennuskohde ei kuitenkaan toteutunut.
|
Tämän jälkeen he ryhtyivät säästämään asuntoa Kontulasta. Perkiönmäet kävivät sunnuntailenkeillä rakenteilla olevassa Kontulassa ja vierailivat asuntonäyttelyissä. Etenkin Kirsti Perkiönmäki oli innostunut tulevasta muutosta. Mies ei olisi halunnut ottaa velkaa: Hakan toimistovirkailija sanoikin rouvan saaneen asiassa työvoiton, kun Perkiönmäet tekivät kaupat. Muuttopäivä koitti heinäkuussa 1967:
|
”Uusi asunto Kaarikuja 4:ssä oli kuin taivas! Kylpyhuone, jossa oli ikkuna ja WC erikseen, yhteensä 75 neliömetriä ja 8. kerros. Kyllä se vatsasta vähän kouraisi, kun parvekkeella kävi ensimmäisiä kertoja, mutta näkihän sieltä tosi kauas, aina Tapiolan tornitaloille, joissa olivat nuo V-muotoiset siivekkeet.
|
Hissi tuntui olevan aina varattu, ei vain muuttopäivinä. Lapset ajelivat sillä usein lystikseenkin. Ainakin kerran piti huoltomiehen tulla pelastamaan maalaisserkun pojanviikareita, jotka olivat jääneet kerrosten väliin.”
|
Asunnoissa hillitty yleisilme
|
Meritullinkadulta alivuokralaisasunnosta muuttaneen Marja-Liisa Lindellin tavarat mahtuivat hyvin pakettiautoon. Uuteen ja puhtaaseen kotiin oli mukava asettua.
|
Huoneiston yleisilme henki 1960-luvun tyyliä. Valoisan yksiön seinät ja komerot olivat valkoiset, lattia harmaata Pegulania. Osaa keittokomeron ja kylpyhuoneen seinistä peittivät siniset, himmeät laatat. Kylpyhuoneessa oli amme. Keittokomeron ikkunan edessä oli työtaso, jonka ääressä yksi ihminen mahtui syömään. Sen alle sijoitetusta pienestä kaapista johti tuuletusaukko ulos: se toimi talviaikaan kylmäkaappina.
|
Työtoverinsa neuvosta Lindell oli ottanut vähän ylimääräistä lainaa, että sai ostettua kalusteita. Hän hankki kaksi laveria vaahtomuovipatjoineen, pöydän ja kaksi tuolia, keittiön jakkaran ja pienen kirjahyllyn.
|
”Kerroin huonekalukaupassa, että tämä summa minulla on rahaa ja nämä tavarat sillä pitäisi saada. Niinpä myyjä etsi budjettiin sopivat tavarat, jotka sitten toimitettiin maksusta Naapurintielle.”
|
|
Tottuneita muuttajia
|
Kontulan uudet asukkaat olivat tottuneita muuttajia. He olivat joutuneet vaihtamaan asuntoa usein. Savossa syntynyt ja kasvanut Liisa Korhonen lähti keskikoulun jälkeen opiskelemaan Suomen konttoriopistoon Helsinkiin. Hän asui aluksi Puistolassa sisarensa ja koulutoveriensa kanssa. Perheen perustamisen jälkeen Korhoset asuivat Pakilassa, Lintuvaarassa ja Leppävaarassa ennen muuttoaan Kontulaan.
|
Asunnonmaksaminen veti perheiden talouden tiukalle. Korhoset elivät asuntoa säästäessään yhden palkalla. Toisen tulot menivät suoraan asuntosäästötilille. Korhoset pääsivät muuttamaan Kotikonnuntielle joulukuussa 1966. Myös Liisa Korhosen veli muutti samaan asuntoon. 1960-luvulla oli varsin tavallista, että yhden huoneen uudesta kodista sai käyttöönsä lähisukulainen tai alivuokralainen.
|
Korhosten mielestä oman asunnon saaminen oli yksi elämän tärkeimpiä asioita. He ovat kokeneet
asunnonmaksamisen suorastaan elämäntehtäväksi: tunne on yhteinen monille vanhemman polven kontulalaisille. Asuntolainojen lyhennysten hoitaminen ajallaan vaati säästäväisyyttä, joka näkyi arjessa. Kirsti Perkiönmäki kuvaa lähiöasukkaiden säästökeinoja seuraavasti:
|
”Koska velkaa oli paljon, rahaa vähän ja siitäkin lohkaisivat suuren osan lasten koulumaksut, tein yleensä kaiken ruuan ja leipomiset itse. Lisäksi ompelin aika paljon tyttärilleni ja itsellenikin. Sen muistan, että ruokapöydän höysteisiin tuntui aina kuuluvan silli sekä suolakurkku tai punajuuret.”
|
Perheenäidit laittoivat päivittäin perinteistä kotiruokaa. Eineksiä oli tarjolla lähinnä lisukkeeksi, vaikka ne tekivätkin tuloaan ruokapöytiin. Suomi oli 1960-luvulla vasta muuttumassa täysiveriseksi kulutusyhteiskunnaksi. Kodeista otetut valokuvat kertovat sisustuksen olleen niukka.
|
