VUOKRAKOTI - ARPAJAISVOITTO

 

Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen vauhdittui 1960-luvulla. Kunnallisten ja yleishyödyllisten vuokra-asuntojen tuotanto lisääntyi. Kontulaan nousi alueen asuntokantaan nähden suuri määrä vuokrataloja.

 

Ensivaiheessa valmistui Kansa-yhtiön talo Porttikujalle. Vakuutusyhtiö Suomi rakennutti kaksi taloa Keinulaudantien päähän. Helsingin kaupungin ensimmäiset asunnot valmistuivat Kontulankujalle vuoden 1965 alkupuolella. Suomi-yhtiön vuokratalo Tanhuantie 1 valmistui loka-joulukuussa 1965. Talossa asui alkuvuosina paljon Helsingin yliopistollisen keskussairaalan (HYKS) henkilökuntaa, jolle oli vuokrattu suuri osa talon asunnoista.

 

Ostostien ja Kontulankaaren ensimmäiset kaupungintalot valmistuivat vuonna 1966. Vuokratalojen asukkaat saivat tiedon uudesta asunnostaan hyvin lyhyellä varoitusajalla. Kontula oli useimmille heistä täysin tuntematon paikka.

 

Helsingin Sanomat kertoi tiistaina 12.7.1966 yhteensä 319 perheen saaneen edellisen viikon puolivälissä ”tiedon asuntohakemustensa hyväksymisestä ja pääsystään muuttamaan uusiin vuokra-asuntoihin Kontulaan” seuraavan viikon alussa. Ensimmäiset asukkaat ehtivät tavaroineen Kontulaan jo maanantaina keskipäivällä. Työajan päätyttyä ”alkoi muuttokuormia ilmestyä melkeinpä jonossa”:

 

”Ensimmäisten muuttajien mukana oli uuteen kolmen huoneen asuntoonsa ehtinyt Oiva Reimanin perhe. He muuttivat Hämeentieltä yksiöstä. Kyllä tuntui kuin olisi saanut arpajaisvoiton, kun saimme viime torstaina tiedon pääsystämme, tunnusti perheenpää Oiva Reiman istuessaan sisään kannettujen tavaroiden keskellä.

 

Olimme anoneet kaupungilta asuntoa pari vuotta sitten ja nythän ollaan täällä. Vuokrasopimukset ja muu asiaankuuluva paperisota ovat selviä. Ei muuta kuin huoneisto kuntoon, tavarat paikoilleen ja tästä päästään totuttautumaan uuteen ympäristöön.”

 

Tyytyväisyys oli ymmärrettävää. Asuntoja jonotti peräti 8000 hakijaa. Seija Reimania huolestuttivat jonkin verran tulevat työmatkat, joista hän uumoili hankalia.

 

Mukavuudet iso ilo

 

Vakkalan perhe sai kauan odottamansa tiedon kaupungin vuokra-asunnosta syksyllä 1966. Perhe oli saanut häädön vuokrayksiöstään Kruununhaassa. Paavo Vakkala ilahtui saadessaan tietää, että uusi asunto sijaitsi Kontulassa, josta oli matkaa hänen lapsuudenkotiinsa Huntutielle vain pari kilometriä.

 

”Muuttopäivä oli lokakuun viimeinen päivä. Uuden kotimme osoite oli Kontulankuja 2. Vanhin poikamme oli 2-vuotias, tyttäremme oli vuoden ikäinen. Vaimoni odotti kolmatta lasta, jonka odotettiin syntyvän tammikuussa.

 

Tällaisessa tilanteessa niin ison kuin kolmeen huoneen ja keittiön asunnon saaminen tuntui aivan ihmeelliseltä. Kolmas lapsi, poika syntyi sitten tammikuussa niin kuin oli odotettukin.  Nyt meitä oli sitten viisi perheenjäsentä, ja asuintilat tuntuivat juuri sopivan kokoisilta.”

 

Silja Asikainen muistelee olleensa hyvin tyytyväinen saatuaan ”suurella hakemisella Kontulasta kodin”. Aikaisemmin kaksi lasta, vanhemmat ja Siljan anoppi olivat asuneet neljänkymmenen neliön kaksiossa. Sen keittokomero oli niin pieni, ettei kolmatta lastaan odottanut Silja mahtunut työpöydän ja hellan väliin.

 

”Vaikka olimme työssä molemmat, ei ollut mahdollisuutta omaan asuntoon. Siispä rupesin sitkeästi hakemaan kaupungin vuokra-asuntoa ja selvittämään, riittääkö meidän tulot, jotka ei myös saaneet ylittää määrättyä rajaa. Saimme asunnon, koska odotin kolmatta lasta ja meillä oli huollettava vanhus.”

 

Käckin perhe muutti puulämmitteisestä asunnosta Malmilta Kontulaan. Irmeli Käck muistelee ensivaikutelman ympäristöstä olleen vähemmän miellyttävä. Katuvaloja ei ollut – eikä edes kunnon teitä. Asunnonsaanti itsessään tuntui ”paremmalta kuin Veikkauksen päävoitto”. Lapset nauttivat nykyaikaisen asumisen iloista. He ajoivat hissillä yhtenään. Ovikellokin oli uutuus, jota he soittivat monta kertaa päivässä. Lapset olisivat myös pulikoineet ammeessa ”vaikka joka päivä”.

 

Usein vaimo näyttää olleen perheen asunnonhaun aloitteentekijänä. Huonot peseytymis- ja ruuanlaittomahdollisuudet vaikeuttivat kotitöitä. Arjen hankaluudet saivat heidät taivuttelemaan muuttoon usein välinpitämättömästi tai suorastaan vastentahtoisesti suhtautuneet miehensä asialle myötämielisiksi.

 

Häiriköt mustasivat mainetta

 

Suurten talojen asukkaiden joukkoon mahtui muiden viihtyvyydestä vähät välittäviä. Anneli Partanen muistelee Kontulankuja 1-3:ssa joidenkin eläneen niin meluisasti, että muistot nostavat vieläkin aggressiot pintaan. Yhdellä nuorella miehellä oli tapana huudattaa stereoitaan iltareissuiltaan palattuaan. Elementtitalossa bassokaiuttimien jytinä kulki läpi rakennuksen.

 

Muutamat hankalat asukkaat ”tyrannisoivat” koko muuten hyvää ja miellyttävää kerrostaloyhteisöä. Partanen muisteleekin, että lasten kaveripiiriä oli pakko rajata: ongelmaperheissä vietettiin liian railakasta elämää, eikä äiti ”halunnut antaa lasten oppia kaikkia asioita”.

 

Vuokratalojen häiriköistä levinneet jutut leimasivat muutkin niiden asukkaat. Vuokra-asuminen jäi arvostuksessa pysyvästi omistusasumisen alapuolelle.

Osasyynä oli varmasti se, että lähes kaikki omistusasunnon hankkijat joutuivat elämään säästeliäästi lainansa maksamiseksi. Säästäväisyys ikään kuin ylevöitti omistuskodin. Asunnonhankinta liittyi luontevasti sodanjälkeisen jälleenrakennukseen – asuntosäästäjäperhe osallistui yhteiskunnallisesti arvostettuun projektiin.

 

Vuokra-asuminen oli tässä ilmapiirissä helppo leimata kevytmieliseksi. Vuokra-asukkaat näyttäytyivät laiskempina kansalaisina. Huomiotta jäi se, että molempia asumismuotoja tarvittiin asuntopulan ratkaisemiseksi. Harri Hypénin mukaan juuri kukaan ei 1960-luvulla kokenut joutuvansa Kontulaan: uuteen lähiöön  päästiin. Sinne muuttaneet olivat iloisia muutostaan kantakaupungin ahtaista vuokrahuoneista ja laitakaupungin mummonmökeistä uusiin asuntoihin.