HURJA MAINE

Kontulassa oli 1970-luvulla kieltämättä paljon ongelmia. Alue työllisti lastensuojeluviranomaisia ja sosiaalitointa runsaasti. Myös päihdeongelmia ja rikollisuutta oli paljon.

Monet vanhukset joutuivat ryöstetyiksi 1970-luvun puolivälin jälkeen. Moottoripyörillä liikkuneet nuoret sieppasivat vanhuksilta käsilaukkuja. Ikäihmiset pelkäsivät liikkua yksin lähiössä. Mellunkylän alueesta 1970-luvun alussa teetetty selvitys piti ongelmien kiireellistä ratkaisua välttämättömänä:

”Tarjolla olevat palvelukset eivät vastaa alueella esiintyvää kysyntää. Varsinkin lasten ja varhaisnuorten osalta on havaittavissa selviä puutteellisuuksia. Mikäli nopeasti ei ryhdytä voimakkaisiin toimenpiteisiin alueen ongelmien ratkaisemiseksi, niin ne tulevat lähivuosina, varsinkin nuorien osalta pahenemaan. Päihteiden käyttö ja rikollisuus ovat Kontulassa jo nyt kaupungin suurimpia.”

Mustamaalaukselta se tuntui

Kielteinen julkisuus aiheutti ristiriitaisia tunteita. Se hämmensi mieliä ja tuntui mustamaalaukselta. Liisa Korhonen muistaa kontulalaisten keskusteluissa tulleen ilmi, että oli vaikea ”sanoa enää olevansa Kontulasta”. Hannu Laikari koki sen loukkaavan ”meitä kontulalaisia”:

”Asuinalueemme ei omasta mielestämme ollut muita vastaavia pahempi. Lehtien markkinointibisneksessä ei vain kysellä asukkaiden tunteiden perään.”

Martti Kormano kuuli ennen muuttoaan Kontulaan 1980-luvun alussa paljon kielteisiä ennakkokäsityksiä. Kontula oli niiden mukaan Chicago, jossa nuoriso hulinoi, eikä kukaan voi siellä asua. Kormanolle ei ole sattunut mitään ikävää. Hän pitääkin ennakkoluuloja turhina.

Kontulaan vuonna 1983 muuttanut Virpi Juvonen muistelee tienneensä kielteisestä maineesta: siellä ”heilutaan puukot kädessä ja ammutaan, villin lännen touhua”. Juvonen on viihtynyt hyvin, eikä voisi enää kuvitella muuttavansa muualle. Kontulankaari 14:ssä hän on asunut vuodesta 1989. Kaverit ihmettelivät ratkaisua: Kontulankaarella on ollut aina hurja maine. Juvonen on itse ollut tyytyväinen asuntoonsa ja naapureihinsa.

Nimimerkki ”Vastentahtoisesti Kontulaan” muutti lähiöön Töölöstä 1970-luvun puolivälissä. Hän oli kuullut Kontulan ”aika hurjasta maineesta”. VVO:n rakennuttama talo Leikkikujalla osoittautuikin rauhalliseksi:

”Ilmeisesti talomme sijaitsi rauhallisemmalla alueella tai vanhat huhut vain itsepintaisesti jatkoivat elämäänsä, koska minä ainakaan en nähnyt tai kuullut niitä pahamaineisia jengitappeluita. Luulen, että ne olivat jo pikkuhiljaa menneen talven lumia. Mutta esimerkiksi yhden keskustassa asuvan kaverini vanhemmat olivat ihan tosissaan kieltämässä häntä tulemasta luokseni käymään.”

Pelottava ja kiehtova

 

Kontula peri 1960-luvulla Siilitieltä rauhattoman asuinalueen maineen. Sittemmin osa siitä siirtyi Jakomäen, Koivukylän ja Korson taakaksi. Tutkimusten mukaan lähiön huonomaineisuus voi pohjimmiltaan juontua vain yhdestä talosta tai jopa yhdestä rapusta.

 

Kontulalaiset ovat kokeneet tiedotusvälineiden ottaneen Kontulan silmätikukseen. Martin Walleniuksen mielestä ”jostakin merkillisesta syystä Kontula sai medioissa huonon maineen, jota on jatkuvasti ruokittu”:

 

”Todellisuudessa Kontula ei liene sen kummempi kuin mikään muu betonilähiö, sillä on omat viihtyisät puolensa kuin myös huonot. Kontulassa asuu ihmisiä omine huolineen ja murheineen sekä myös ilonaiheineen niin kuin muuallakin he ovat poikkeuksia lukuun ottamatta tavallisia kunnon kansalaisia.”

 

”Varma tieto” kertoo mustamaalauksen alkaneen sen jälkeen, kun Helsingin Sanomien toimittaja sai turpiinsa Kontulassa. Yksi osatekijä tapahtuma on voinut siihen olla, mutta Kontulan maineen pohjana ovat ennen kaikkea lähiökielteinen ilmapiiri, joka kohdistui voimakkaasti maan suurimpaan lähiöön. Mainetta vahvistaa ihmisten tarve korostaa paremmuuttaan ja erityisyyttään.

Toisaalta Kontulassa on nähty suorastaan romanttista kesyttömyyttä, jota monista muista paikoista ei löydy. Tässä hengessä on kirjoitettu Henkka Salmen "Hengissä läpi Helsingin – urbaani selviytymisoppaasee" sisältyvä Kontula-osuus...