Tässä muistoja kummallakin kotimaisella kielellä:

HUNDRALAPPEN

Det var på ettan i Ärvings skola vi gick, då jag stal en hundralapp av min mamma. Året var 1972.

I Ärvings skola fanns två svenskspråkiga klasser, ettan och tvåan. Sedan då vi började i tredje klass, måste vi åka med buss till Botby.

Men tillbaka till brottet: Jag visste att mamma hade satt undan pengar i en gulorange plånbok i garderoben och det var därifrån jag tog hundralappen. Tänk, en hundring! Den var mycket värd i början av 1970-talet! Att jag vågade!

Det bar iväg från Lekgränden 5 (där endast svenskspråkiga invånare bodde) till Köpis (Gårdsbacka köpcentrum), min bästis Lena och jag.

Lena och jag var duktiga på att hitta på alla möjliga hyss både hemma hos oss och på gården. Exempelvis blandade vi ihop kaksmet som vi till största delen åt upp och gräddade endast minikakor av smetresterna i små kakformar.

Mamma tyckte jag hade varit rysligt duktig då jag kunde baka! Hon visste ju inte att kaksmeten hade varit oändligt mycket större i början...

En annan gång bändade vi upp näten i människors källarutrymmen, till både invånarnas och gårdskarlen Oles stora förtret!

Nej, tillbaka till storyn: Också Lotta, som var vår klassskamrat, men som bodde på en annan gård, slog sig samman med oss till Köpis. Jag gick först till banken, som fanns på höger sida då man kom från Husbondsstigen, och växlade den stora sedeln till mindre sedlar.

Jag gav 40 mk åt Lena och 20 mk åt Lotta (hon var ju inte min bästis) och behöll 40 mk själv. Sedan iväg för att slösa pengarna!

Vi åkte på hästen, som fungerade med småslantar i Elantos matbutik, vi köpte högar av Robin Hood tuggummin (fyrkantiga skivor med numrerade klisterbilder i paketen som man klistrade in i häften), Da Capo, Jim och annat godis. Vad härligt med så mycket pengar som man kan göra vad som helst med!

Utanför Hokken (HOK:S matbutik) fanns en gummidjursautomat, dit man sätter en slant, vrider runt spaken och ut ramlar antingen en stor tuggummiboll, en suppari (superboll) eller ett litet gummidjur inuti en plastboll.

Det var då vi vred på spaken för hur mångte gången som jag varslade om att vi hade åskådare. Och mycket riktigt: då Lena och jag promenerade hemåt från Köpis hann jag just viska till Lena: "Jag tror vi är förföljda" då två finsktalande pojkar hann upp oss. Lotta hade redan givit sig av, kanske hon var av den sparsammare sorten eller så tog hennes pengar slut.

Och såsom jag hade stulit av min mamma blev vi i vår tur rånade av pojkarna! De väste: "Rahat tänne!"

Inte började vi försvara oss, de var ju äldre än vi och dessutom finsktalande, det var bara att ge dem de resterande pengarna! Vi hade kvar 20 mk var, småflickor ska ju alltid köpa likadana saker för lika mycket. Pojkarna tog hälften, för jag hade pengar kvar då vi snopna och skärrade kom hem till gården.

Uff, så hemskt det var att vara tvungen att berätta hemma för familjen vad jag hade gjort! Min stora syster blev jättearg och hotade med att "vänta bara då mamma kommer hem!". Men min mamma tog det konstigt nog lugnt. Värre var det med Lenas mamma. Händelsen fick så stora följder att vår lärarinna Asta blev uppringd av Lenas mamma och Asta i sin tur berättade för hela klassen vad vi hade gjort!

Och inte nog med det; Lena och jag var tvungna att gå runt med lärarinnan bland de finska klasserna (mitt under timmen!) och försöka peka ut dessa pojkar! Som tur var lyckades vi aldrig igenkänna pojkarna, så vi slapp eventuella hämndattacker.

Men den mörklila hundralappen glömmer jag aldrig!

Pia-Maria Grönqvist-Toivonen
fd Lekgränden 5 -bo

SATANEN

Olimme ensimmäisellä luokalla Vesalan koulussa varastaessani äidiltäni satasen. Vuosi oli 1972.

Vesalan koulussa oli kaksi ruotsinkielistä luokkaa, ensimmäinen ja toinen. Kolmannen luokan aloitettuaan joutui kulkemaan bussilla Vartiokylään.

Mutta takaisin rikokseen: Tiesin äidin piilottaneen rahaa vaatekomerossa olevaan keltaoranssiin lompakkoon. Sieltä minä otin satasen. Ajattele, satanen! Se oli paljon rahaa 70-luvun alussa! Miten minä uskalsin?!

Satanen kulki Leikkikuja 5:stä, silloin vielä täysin ruotsinkielisistä kerrostaloista, Kontulan ostarille parhaan kaverini Lenan ja minun matkassa.

Lena ja minä olimme erittäin hyviä keksimään kaikenlaista pikku kiusaa, sekä kotona, että pihalla. Saatoimme esimerkiksi tehdä kakkutaikinan, syödä siitä suurimman osan ja paistaa jämät minimaalisen pienissä muoteissa.

Äidin mielestä olimme hurjan ahkeria ja osaavia leipoessamme. Tosin hän ei tiennyt, että taikina oli ollut paljon suurempi aloittaessamme.

Jonain toisena kertana saatoimme rullata auki kellarikomeroiden kanahäkkiverkot. Talonmies Ole ja kellarikomeroiden onnettomat omistajat olivat lievästi sanoen harmistuneita.

Palatkaamme rikokseeen: Luokkakaverini Lotta, joka tosin asui eri talossa, lyöttäytyi seuraamme ostarilla. Ensiksi menin pankkiin, joka silloin oli oikealla puolella Isännänpolulta tultaessa, vaihtamaan epäilyttävän suuren setelin huomiotaherättämättömän ja turvallisen pieniin.

Lenan osuus saaliista oli 40 markkaa ja Lotta sai kaksikymppiä. Hänhän ei ollut paras kaverini. Itse pidin loput ja sitten ei muuta kuin törsäämään saalista!

Elannossa ratsastimme kolikkohevosella ja ostimme vuoren Robin Hood purukumia. Neliönmuotoisia levyjä ja tarrakuva joka paketissa. Liimasimme numeroidut tarrakuvat mukanamme olleeseen vihkoon. Hamstrasimme myös Da Capoa, Jimiä ja muita herkkuja. Ihanaa kun on paljon rahaa ja sillä saa tehdä ihan mitä haluaa!

Hokin ulkopuolella oli kolikkoautomaatti, josta sai muovieläimiä. Kolikko pudotetaan hahloon, väännetään kahvasta ja automaatista putoaa purkkapallo, superpallo tai pieni muovieläin pyöreässä muovikuoressa.

Vääntäessämme kahvasta ties monettako kertaa aloin uumoilla, että meitä tarkkailtiin. Lähdimme vaivihkaa kävelemään kotiinpäin. Ehdin tuskin kuiskata Lenalle "Meitä seurataan" kun kaksi suomenkielistä poikaa oli jo kimpussamme. Lotta oli jo lähtenyt aiemmin kotiin. Ehkä hän oli säästeliäs tai sitten rahat vain olivat loppuneet aikaisemmin.

Kuten minä ryöstin äidiltäni, niin tulimme nyt Lenan kanssa vuorostamme ryövätyiksi. "Rahat tänne", ärähtivät pojat.

Emme yrittäneetkään puolustautua, pojat olivat meitä vanhempia ja sitä paitsi suomenkielisiä. Meillä oli molemmilla vielä tasan 20 markkaa jäljellä. Pikkutyttöjen kun pitää aina ostaa yhtä monta ja samanlaista, mitä nyt sitten ostetaankin. Pojat tyytyivät puoliin rahoista, joten meillä oli vielä jotain jäljellä palatessamme noloina ja pelästyneinä kotipihallemme.

Huh! Kamalinta oli kuitenkin kertoa kotona mitä olin tehnyt. Isosiskoni suuttui tulisesti ja maalaili piruja seinille: "Odotas vain kun äiti tulee kotiin!"

Äitini, kumma kyllä, otti asiat odottamattoman rauhallisesti. Lenalla ei ollut äitinsä kanssa yhtä hyvä tuuri. Seuraamukset olivat vakavat. Lenan äiti soitti opettajattarellemme Astalle. Asta vuorostaan kertoi koko luokalle mitä me olimme tehneet. Mikä häpeä.

Eikä siinä vielä kaikki. Jouduimme kiertämään Lenan ja opettajattaren kanssa suomenkieliset luokat läpi, kesken oppituntien, yrittäen tunnistaa pojat, jotka olivat ryövänneet meidät. Poikia ei löytynyt, joten säästyimme edes poikien kostolta.

Mutta sitä sinipunaista satalappusta en unohda koskaan!

Pia-Maria Grönqvist-Toivonen
Entinen Leikkikuja vitoslainen